Luin keskustelupalstalta ihmisten kirjoituksia siitä kuinka moni katuu kumppaninsa pettämistä.

Yllättävän moni sanoi, ettei kadu pettämistä vaan siitä kiinnijäämistä ja sen seurauksena tuotettua pahaa mieltä. Aika monen mielestä on siis ihan hyväksyttävää pettää, kunhan ei jää siitä kiinni. Pettäjät puolustelivat toimiaan sanomalla,  että kipinä suhteesta oli kadonnut tai etteivät he suhteessaan saaneet seksuaalista tyydytystä . Monet kertoivat kaikesta huolimatta silti rakastavansa kumppaneitaan.

Ymmärrän heidän näkemyksensä. Ei ole mitään kaduttavaa, jos asiaa on kunnolla pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että ulkopuolinen suhde voi auttaa jaksamaan ja selviytymään. Joskus on oikein olla itsekäs. Pettämisen syitä en kuitenkaan käsittele tässä kirjoituksessa.

Tietysti oli myös niitä, jotka sanoivat katuvansa toden teolla pettämistä. Heidän mielestään siihen oli ollut syynä  alkoholin aiheuttama holtiton käytös tai jokin muu heistä itsestään riippumaton tapahtuma. He vannoivat, ettei samanlainen tulisi ikinä toistumaan. Toivottavasti he myös tarkoittavat sitä.kumpimeista

Petetyt osapuolet kirjoittivat usein, etteivät yhtään ymmärtäneet miksi heidän kumppaninsa piti pettää heitä. He eivät nähneet minkäänlaista syytä itsessään. En kuitenkaan tässä kirjoituksessa pohdi pettämisen syitä, joten käsittelen tätä myöhemmin. Suurin osa myös kirjoitti, etteivät ikinä voisi antaa pettämistä anteeksi. Kai se on ihan ymmärrettävää. En minäkään hyväksyisi uuden kumppanini pettämistä.

Ulkopuoliset kommentoijat kirjoittivat, että jos petetyt olisivat antaneet kumppaniensa tahtomaa seksiä, niin silloin heitä ei olisi petetty. Ihan näin yksinkertainen tämä asia ei kuitenkaan voi olla.

 

Kadunko minä pettämistä?

Olen onnellisesti parisuhteessa ”rikoskumppanini” kanssa. Jollen olisi pettänyt, en olisi löytänyt häntä. En kadu mitään.