Haluanko tosiaan erota?
Näin exäni minulta kysyi, kun harkinta-aika läheni loppuaan. Hassua kyllä,mutta en minä ollut siitä ihan varma. Sitä en kylläkään sanonut ikinä ääneen. En antanut itseni sitä sanoa. Olihan soutamisen ja huopaamisen joskus loputtava, ajattelin muka järkevästi. Olihan minulla eroon hyvä syykin.
Hyväkään syy ei silti poistanut sitä tosiasiaa, että pitkä avioliitto oli pitänyt sisällään myös paljon hyviä hetkiä. Minusta tuntui välillä, että heitin hukkaan monta vuotta elettyä elämää. Pelkäsin kadottavani kaikki muistot. Välillä tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, että annoin periksi liian helposti. Olisiko liitto ollut sittenkin vielä pelastettavissa?
Välillä taas olin aivan 100 prosenttisen varma, että ero oli ainoa oikea ratkaisu. En enää jaksanut pelätä ja varoa. Halusin jatkuvien riitojen loppuvan. Halusin tuntea jotakin muutakin kuin inhoa, vihaa ja katkeruutta.
Kaikki oli helpompaa aina niinä hetkinä kun vihasin ex-miestäni. Silloin en kyseenalaistanut ratkaisuani. Onneksi vihasin häntä suurimman osan ajasta.
Välillä silti säälin häntä. Ehkä en vain ollut ymmärtänyt häntä kunnolla. Sanoihan hän kaiken aikaa rakastavansa minua. Välillä hän vaikutti niin surulliselta. Sanoipa muutaman kerran harkitsevansa itsemurhaakin.
Ja seuraavassa viestissä haukkui minut huoraavaksi lehmäksi ja sanoi toivovansa kuolemaani.
Ja taas minä vihasin häntä ja olin täysin varma, että ero oli ainoa oikea ratkaisu.
Vastaa