Suhdekiemuroita.

Deittisivustoilla näkee usein miesten salaisen seksiseuranhaun syynä lauseen : Rakastan yhä vaimoani, mutta hän ei halua seksiä.

Miksei sivustoilla näy samanlaisia naisten salaisen seksiseuranhaun ilmoituksia?

Pysyvätkö naiset kärsivällisesti suhteissaan, vaikka ne seksittömiä olisivatkin, ja odottavat jonkinlaista ihmettä tapahtuvaksi?

Eivätkö naiset vieläkään uskalla puhua miestensä haluttomuudesta? Jos mies ei halua seksiä naiseltaan, onko syy aina naisessa? Onko hänen seksuaalinen viehätysvoimansa hävinnyt? Eikä hän enää miellytä miestään? Onko mies kyllästynyt? Eikö syy voi olla miehen korvien välissä?

Kuinka tärkeää seksi suhteessa on?

Voittaako rakkaus seksittömyyden?

 

Aiemmin, kun lapset olivat pieniä ja arki hektistä, seksi oli tärkeysjärjestyksessä aika lähellä viimeistä sijaa. Hoivasin lapsiani ja miestäni. Pyöritin arkea. Ei siinä kovin paljoa ehtinyt seksiin huomiota kiinnittämään. Hyvä jos kerran päivässä muisti hiukset harjata ja joskus pukea päälle muutakin kuin verkkarit. Seksi oli pikaista hyväilyä suihkussa. Silloin se tuntui ihan riittävältä.

Nyt kun 50 ikävuosi lähestyy, on seksikin taas tärkeämpää.  Haluan enemmän kuin koskaan aiemmin. Nyt rakkaus ja seksi ovat tasa-arvoisessa asemassa. Ilman toista ei suhde ole tyydyttävä. Ja miehen haluttomuus on todellinen ongelma. Minulle ei riitä telkkarin katselu käsikädessä eikä halaaminen töistä tullessa. Niin voi olla 10 vuoden kuluttua mutta ei vielä.

Haluan romantiikkaa. Kiireetöntä rakastelua. Toisesta nauttimista. Hyväilyjä ja suudelmia. Ja paljon muuta.

Kumpi lopulta painaa vaakakupissa enemmän: elämä ihan mukavan ihmisen kanssa seksittömästi ja häneen sitoutuneena vai elämä vapaana ja seksi, jos sitä jonkun kanssa onnistuu saamaan???

 

 

 

 

 

 

Kun ihminen menee autolla tapahtumaan niin kai silloin on tarkoitus tulla sieltä autolla poiskin?

Miltä kuulostaa selitys että olihan minun pakko ottaa kun ne tarjosi?

Väkisinkö ne tarjoajat sitä viinaa sen autollaolijan kurkusta alas kaatoivat?

Kai se autollaolija ihan itse sitä viinaa kuitenkin päätti juoda?

 

Taidan olla aika pikkumainen, mutta minuun tuo ei vaan uppoa.

Ei sitten millään.

Jos se autollaolija päätti juoda sitä tarjottua viinaa, niin kai se teki myös päätöksen asettaa viinanhimon tehtyjen lupausten edelle.

Meneekö se viinanhimo aina ohi seksin ja hellyyden ja rakkaudenkin?

Miten niin voi elää?

Arki tuntuu tylsältä.

Oma elämä tuntuu loputtoman pitkästyttävältä.

Seksiä ei ole tarpeeksi eikä ainakaan sellaista mitä haluaisi.

Parisuhde on jämähtänyt.

Romantiikka kadonnut ihan kokonaan.

 

Näin voisi kuvailla elämäänsä ainakin puolet suomalaisista.

On vuoden pimein aika ja se koettelee ihmisten jaksamista.

 

Miksi ihminen vajoaa niin helposti synkkyyteen ja itsesäälin valtaan?

Eikö loppujen lopuksi ole ihan itsestään kiinni miten elämäänsä elää ja miten siihen suhtautuu?

Jos päättää olla tyytyväinen elämäänsä, niin eiköhän siihen silloin olekin.

Miksi mikään ei tunnu riittävän vaan aina halutaan jotakin enemmän?

Pitäisikö välillä muistaa olla iloinen ihan pienistäkin asioista?

 

Minäkin syyllistyn samaan. Voivottelen tylsää elämääni. Huomaan kaikki epäkohdat ja jätän huomaamatta hyvät asiat. Pidän kumppaniani välillä maailman epäromanttisimpana ja välinpitämättömimpänä ihmisenä, enkä huomaa kuinka hän katsoo minuun onnellisena tai puristaa kättäni kesken telkkarin katsomisen. Tai kuinka hän rankan työpäivän jälkeen vie minut katsomaan merta vaikka varmasti mieluummin menisi lepäämään.

Miksi odotan elämän olevan jotakin muuta kuin mitä se jo on? Miksen osaa nauttia nykyhetkestä? Miksi minusta tuntuu, että elämäni menee hukkaan jollei koko ajan tapahdu jotakin erikoista?

Miksi mikään ei riitä?

Minä keitän kumppanilleni kahvin aamulla  ja teen illalla eväät jääkaappiin valmiiksi, vaikka olisimmekin illalla riidoissa.

Minä teen ruuan, vaikka olisinkin hänelle vihainen. Pesen hänenkin pyykkinsä. Siivoan hänenkin jälkensä ja tiskaan hänenkin tiskinsä.

Hiljaa en osaa olla. Jos jokin asia ärsyttää, niin sanon sen aivan varmasti.

Ehkä naisiin iskostunut hoivavietti saa naiset tekemään asioita suutuksissaankin puolisonsa tai kumppaninsa puolesta.

Mies on erilainen. Mies istuu hiljaa ja mököttää. Katsoo telkkaria tai pelaa tietokoneella. Mies ei halua keskustella eikä ainakaan puhua tunteistaan. Kun mies kokee tulleensa loukatuksi hän vetäytyy kuoreensa ja kiroaa, kun tulikin alettua olemaan tuommoisen akan kanssa.

Mies keittää itselleen iltakahvit ja tekee itselleen leivän. Eikä hänelle tule mieleenkään kysyä haluaisiko nainen ehkä jotakin.

 

Kumppanini koki tänään tulleensa väärinkohdelluksi ja loukatuksi. Meidän piti mennä muualle syömään, mutta hänpä ilmoittikin lähtevänsä sinne yksinään. Häntä ei vähääkään kiinnostanut etten minä ollut syönyt koko päivänä muuta kuin leipää. Eikä hän huomannut käytöstäänkään ennenkuin minä asiasta kauniisti hänelle sanoin. Silloin hän pyysi minuakin mukaan, mutta enhän minä enää halunnut lähteä.

Silti minä teen taas hänelle eväät ja keitän kahvin. Ja pesen pyykit ja imuroin.

Mutta ehkä  olenkin ihan hiljaa.

Ainakin pari tuntia…tai edes yhden vartin.

 

Mies ja nainen puhuvat aivan eri kieliä. Kummallista ettei vielä ole tehty mies-nainen-mies sanakirjaa.

Mies kuvittelee sanovansa mielipiteensä selvästi ja järkeenkäyvästi. Nainen ei ymmärrä siitä mielipiteestä yhtään mitään. Eikä oikeastaan edes huomannut, että mies olisi sanonut oman mielipiteensä asiasta. Ehkä se mies vain ajatteli, että kyllä tuostakin asiasta pitäisi olla jotakin mieltä ja sanoa se ihan ääneenkin, mutta ehtiihän sitä myöhemminkin.

 

Nainen ajattelee kymmentä asiaa samanaikaisesti. Nainen osaa samaan aikaan tiskata, laittaa ruokaa ja kirjoittaa nettiin mielipidekirjoitusta miesten vaikeasta ymmärtämisestä. Siinä samalla nainen pystyy vielä kertomaan oman näkemyksensä asiasta erittäin selväsanaisesti.

Mies istuu tv:n ääreen eikä edes kuule naisen puhetta. Mies keskittyy jalkapalloon. Sitten kun jalkapallopeli on loppunut, mies sanoo: Joo, kyllähän se noinkin voi olla. Siihen mennessä nainen on kuitenkin jo vaihtanut puheenaihetta ja todennut miehelle , että varmaan tämä olisi paljon tyytyväisempi jonkun toisen naisen kanssa.

(Tämä ei ole Hannu Perälän ottama kuva.)

 

Minun ja kumppanini piti lähteä lomalle. Löysin edullisen majoituksen koko viikoksi. Rahat olivat kuitenkin vähän tiukilla ja jonkin aikaa pohdittiin lähtemistä rajallisen budjetin vuoksi.

Minä ajattelin , että ehkä olisi romanttista olla poreammeessa kynttilänvalossa tai puuhata jotakin muuta. Kumppanini tuskin edes ajatteli mitään romanttisuutta, mistään muusta puhumattakaan. Se halusi käydä tutustumassa keskustan baareihin.

Sovimme lopulta lähtevämme. Tai ainakin minä kuvittelin niin. Mutta illalla totesi kumppanini, että pitääköhän se matka nyt sitten maksaa. Kysyi siis jo ihan selvästi sovittua asiaa! Siihen minä sanoin närkästyneenä , että varmaan sitten parempi perua koko juttu. Ja siihen kumppanini tyytyi ja meni nukkumaan.

 

 

 

Parissakin keskustelussa on lähiaikoina sivuttu sitoutumiskammoa ja häitä ja sitä miten ne sovitetaan yhteen.

Kuulostaa mahdottomalta tehtävältä.

 

Jos toista ihmistä rakastaa, niin miksi pelkää sitoutua tähän?

Onko taustalla pelkoa itsenäisyyden menettämisestä, epävarmuutta siitä haluaako toisen kanssa jakaa loppuelämänsä tai halua etsiä mahdollisesti vieläkin mukavampaa kumppania?

 

Toista pitää kunnioittaa, rakastaa ja huomioida. Suhteeseen pitää suhtautua tosissaan. Olla täysillä mukana. Niin pahoina kuin hyvinäkin hetkinä.

Sillä ei ole merkitystä onko suhde avio- vai avosuhde.

 

Tietenkin on paljon helpompaa lähteä suhteesta jollei ole kuultu papin aamenta. Mikään ei virallisesti sido yhteen. Jaetaan vain lusikat ja sanotaan heipat. Tunnepuoli onkin sitten ihan eri asia.

Itse käyn nyt läpi ihan virallista eroprosessia. Pitää hakea ensin harkinta-ajan alkamista käräjäoikeudelta, sopia lain mukaan lasten huoltajuuksista ja elatuksesta ja sitten puolen vuoden jälkeen hakea vielä lopullista eroa. Mikään ei ole helppoa ja yksinkertaista. Asioista pitää riidellä ja kiistellä. Ihan vain vaikka muodon vuoksikin.

Eron läpikäynyt ehkä miettii satakertaa ennenkuin haluaa avioitua uudestaan. Kukaan ei varmasti halua kokea avioeroprosessia toista kertaa. Se aiheuttaa mielipahaa kaikille osapuolille.

(Kuva ei ole Hannu Perälän ottama.)

 

Yksi nettituttavani sanoi, että hän haluaa säilyttää itsenäisyytensä ja oikeuden vaihtaa kumppaniaan, jos siltä alkaa tuntua. Hänen nykyinen kumppaninsa haluaisi avioitua. Tuttavani sanoo rakastavansa tätä kovasti, muttei silti halua avioitua. Hänen mukaansa suhde toimii paremmin ilman virallisia sitoutumisia. Silloin suhteessa ei ole niin paljon paineita.

Väkisinkin ajattelen, että tuttavani on sitoutumiskammoinen. Hän haluaa pitää takaportin auki, että voi paeta kun suhde alkaa olla liian vaativa. Ehkä hän ei ikinä kykene täysin sitoutumaan toiseen.

 

Minä en pelkäisi avioitua uudestaan. Haluaisin, että kumppanini olisi mieheni eikä vain miesystäväni. Enkä minä pohtisi kestäisikö uusi suhde lopunelämääni. Eihän sitä kukaan voisi tietää etukäteen. Eikä sillä olisi mitään väliäkään.

Minä en pelkäisi sitoutua.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Onni.

Onnellisuus.

Kuinka tärkeää on olla onnellinen?

Onko ihminen tyytyväinen elämäänsä vain kun on onnellinen?

Voiko tyytymätön ihminen olla silti onnellinen?

Minä olen aina ollut huolissani läheisteni tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta. Minusta tuntui hirveältä jos ja kun en kyennyt takaamaan lapsilleni onnellista elämää tai kun en voinut antaa heille jotakin mitä he halusivat tai tarvitsivat . Minua suretti , kun huomasin exäni olevan tyytymätön. Yritin pitää  jokaisen toisen onnellisena. Ja siinä samalla unohdin pitkäksi aikaa, että kai minullakin olsi pitänyt olla siihen oikeus.

Lähdin hakemaan onnea muualta. Ehkä väärällä tavalla ja väärästä suunnasta. Ehkä onnen eteen olisi pitänyt vanhassa suhteessa tehdä enemmän töitä. On helppoa olla jälkiviisas.

Onko onnellisuus edes niin tärkeää?

Ihminen tekee työnsä mahdollisimman hyvin, vaikka ei siitä kamalasti pitäisikään. Ihminen elää kyllä elämäänsä,  vaikka ei onnesta joka päivä pomppisikaan.

Onnellinen ihminen jaksaa kuitenkin paremmin. Ja tyytyväinen ihminen on onnellinen.

Jokaisella on oikeus onneen. Ja jokainen määrittelee onnen tavallaan. Toiselle se merkitsee ihan eri asioita kuin toiselle.

Minä olen yrittänyt nyt huolehtia siitä, että olisin onnellinen edes välillä. Olla tyytyväinen ihan pienistäkin asioista. Silti huomaan kantavani valtavaa syyllisyyttä siitä, että tuon tyytymättömyyteni välillä esille. Minun pitäisi osata mukautua paremmin toisten tahtoihin. Olla haluamatta turhanpäiväisyyksiä. Säästää toiset aiheuttamiltani harmeilta.

Ehkä en vieläkään osaa asettaa itseäni etusijalla. Otan ensin huomioon kaikkien muiden haluamiset ja tarpeet.  Luovun itselleni tärkeistä asioista,  jotta toiset olisivat onnellisia ja tyytyväisiä.

Ehkä jonakin päivänä vielä opin asettamaan oman onnellisuuteni muiden edelle.

Siihen asti kärsin huonosta omastatunnosta aina kun haluan jotakin muuta kuin toinen ihminen.

Minulla on ongelmainen suhde alkoholiin.

Toissaviikonloppuna join yhden siiderin. Pidän siiderin mausta, mutta en pidä siitä tunteesta mikä alkoholista tulee. Nähtävästi minusta ei siis saa alkoholistia tekemälläkään.

 

Toiset voivat juoda seurassani ihan vapaasti. Tai näin ainakin haluan uskotella itselleni. Mutta MUTTA…huomaan tarkkailevani niitä juojia ja laitan merkille heidän käytöksensä muuttumisen ja tulen ahdistuneeksi. Pelkään, että he eivät enää hallitse käytöstään. Pelkään, että tapahtuu jotakin pahaa. Tunnen turvattomuutta. Inhoan, kun joku käyttäytyy kännissä naurettavasti tai typerästi. Inhoan, kun känninen ei enää osaa tai pysty juttelemaan normaalisti ja järkevästi.

Olen se tosikko. Se jolla ei tunnu olevan hauskaa. Se joka ei naura eikä riehu.

Historiassani on ollut viinaa ja siitä johtuvaa väkivaltaa. Jokaviikonloppuista pelkoa. Epävarmuutta siitä voiko rakastamaansa ihmiseen luottaa.

Se on jättänyt minuun merkkinsä. Ja se merkki on syöpynyt minuun syvälle.

 

 

Exälläni on uusi suhde tai uusia suhteita.

Minulla on uusi suhde.

Miksi pitäisi enää olla toisesta mustasukkainen? Kumpikin on valinnut uuden tiensä eikä yhteen enää tulla ikinä palaamaan.

Kuitenkin aika moni on exästään mustasukkainen eronkin jälkeen.

Ei haluta, että exä eläisi uuden kumppaninsa kanssa uutta elämää. Roikutaan toisessa kiinni. Yritetään saada uusi suhde karille. Onko kyseessä taas kostonhimo?

Joskushan ero tulee toiselle osapuolelle yllätyksenä. Toinen ehkä yhä rakastaa toista vaikka se toinen olisikin lähtenyt toisen matkaan tai haluaisi erota jostakin muusta syystä. Silloin siitä toisesta varmaan on mustasukkainen vielä pitkään.

Uudessakin suhteessa voi esiintyä mustasukkaisuutta niin toisen exää  kuin toisen uusia muita ihmissuhteitakin kohtaan. Ollaan epävarmoja uuden kumppanin rakkauden määrästä ja pelätään, ettei sittenkään olla sitä mitä toinen etsii ja haluaa.

Historiaa on jokaisella aikuisella ihmisellä. Ja historialle on aika tyhmää olla mustasukkainen. Menneitä kun ei enää oikein voi muuttaa.

Mustasukkaisuus syö suhdetta. Epäluottamus työntää toisen kauemmaksi.

Parempi nauttia siitä mitä on saanut kuin haikailla jonkin menneen perään.

Pitää osata irrottaa ja antaa olla.

 

 

 

Nykyään on niin helppoa puhua toisesta ihmisestä pahaa. Hänestä voi kirjoittaa mesessä tai facessa tai laittaa tekstarin tai sähköpostia. Häntä ei tarvitse tavata kasvotusten eikä hänen kanssaan tarvitse edes keskustella ääneen. Oikeastaan häntä ei tarvitse edes kunnolla tuntea. Ja pahat puheet leviävät heti vaivattomasti eteenpäin.

Pahoilla puheilla saadaan aikaan paljon vahinkoa. Joskus pahojen puheiden aikaan saamaa tilannetta ei voi enää  korjata. Ei auta vaikka asia sovittaisiinkin osapuolten välillä. Puheet ovat jo levinneet ja tehneet tehtävänsä ja ne muistetaan pitkään.

Pitäisi miettiä ainakin pari kertaa ennenkuin suutuspäissään kirjoittaa toisesta ihmisestä yhtään mitään minnekään. Kirjoitetusta tekstistä jää aina jälki ja todisteita. Kirjoituksia voidaan lukea uudestaan ja asiat muistaa vaikka ne jo olisikin näennäisesti sovittu. Kirjoitettua ei saa enää kirjoittamattomaksi.

Pahat puheet säilyvät muistissa, vaikka kirjoitukset hävitettäisiinkin.

Joskus sanottua ei enää saa sanomattomaksi.